Lumihevosen Hidas Hyppy

Lumihiutaleet leijailivat hiljaa maahan, ja koko metsä oli pehmeän valkoinen. Keskellä lumista niittyä seisoi pieni lumihevonen. Se oli valkea kuin pilvi ja sen askel oli kevyt kuin untuva.

Lumihevonen katseli ympärilleen. Metsässä vallitsi hiljaisuus. Vain tuuli kuiskaili oksien lomassa ja tähdet tuikkivat lempeästi taivaalla. Oli yö. Oli rauha. Oli turvallista.

Lumihevonen nosti ensin yhden kavionsa, sitten toisen. Se oli harjoitellut hyppäämistä koko päivän, mutta nyt oli ilta, ja ilta oli rauhoittumisen aikaa. Se ei tarvinnut suuria loikkia. Ei kiirettä. Ei vauhtia. Vain hiljaisen, hitaan hypyn.

Lumihevonen hengitti syvään. Se tunsi lumen viileyden jalkojensa alla, tunsi yön lempeyden ympärillään. Se koukisti jalkansa varovasti ja teki pienen, pehmeän hypyn. Ilma tuntui kevyeltä, ja lumi otti sen hellästi vastaan.

Se oli hyvä hyppy. Hidas ja uninen. Juuri sellainen kuin iltahyppyjen kuului olla.

Metsä huokaili hiljaa ympärillä. Puut seisoivat vaiti, lumi peitti kaiken pehmeänä. Lumihevonen haukotteli. Se kääri hännän ympärilleen ja painoi päänsä nukkuakseen. Se tiesi, että uni tulisi lempeästi, hiljaa, turvallisesti.

Ja niin tuli yö. Ja niin tuli uni. Ja lumihevonen nukkui rauhassa, lumen sylissä, tähdet vartijanaan.