Pikku Karhun Unikoulu

Syvällä vihreän metsän sylissä, suuren hopeisen kuun alla, asui Pikku Karhu. Hän oli pehmeä, pörröinen ja täynnä iloa – paitsi silloin, kun oli aika mennä nukkumaan.

Eräänä iltana Pikku Karhu istui pesänsä reunalla ja katseli lehtien välistä hohtavaa tähtitaivasta. Hänen paras ystävänsä, pieni lapsi nimeltä Eetu, tuli katsomaan, miksei Pikku Karhu ollut vielä peiton alla.

”En minä osaa nukahtaa,” Pikku Karhu huokaisi. ”Minua vähän jännittää, ja ajatukset juoksevat ympäriinsä.”

Eetu hymyili lempeästi ja istui Pikku Karhun viereen. ”Ei haittaa. Voimme harjoitella yhdessä. Minä opetan sinulle unikoulun salaisuudet!” hän sanoi.

Pikku Karhu höristi korviaan. ”Mitä ne ovat?”

”Ensimmäinen salaisuus on, että rauhoitutaan,” Eetu selitti. Hän istahti mukavasti ja näytti Pikku Karhulle, miten voi hengittää syvään sisään ja hitaasti ulos. Pikku Karhu kokeili. Hän tunsi, kuinka pehmeä rauhallisuus alkoi laskeutua hänen sisälleen kuin kevyt lumihiutale.

”Hyvä! Seuraava salaisuus on mielikuvitusmatka,” Eetu jatkoi. ”Suljetaan silmät ja kuvitellaan, että kellumme pumpulipilven päällä. Se kuljettaa meitä pehmeästi yli metsien ja jokien, läpi tähtien ja kuunvalon.”

Pikku Karhun silmät alkoivat jo painua kiinni. Hän tunsi itsensä kevyeksi ja lämpimäksi, aivan kuin hän todella olisi pilven syleilyssä.

”Ja viimeiseksi,” Eetu kuiskasi, ”kuunnellaan hiljaa yön ääniä ja annetaan unen tulla, silloin kun se on valmis.”

Niin he makasivat vierekkäin, kuunnellen metsän rauhallista huminaa. Kuu valaisi heidän pesäänsä hopeisella valollaan, ja Pikku Karhu tunsi olonsa turvalliseksi.

Hän haukotteli makeasti. ”Eetu, sinun unikoulusi toimii…” hän mutisi hiljaa, ja ennen kuin ehti sanoa enempää, hän oli jo vaipunut syvään ja onnelliseen uneen.

Eetu hymyili, veti peiton Pikku Karhun ympärille ja kuiskasi: ”Hyvää yötä, Pikku Karhu.”

Ja niin koko metsä nukkui rauhassa, unen pehmeään syliin kietoutuneena.