Pöllö Sulkee Silmänsä

Syvällä metsän syleilyssä, korkealla suuren tammen oksalla istui pieni pöllö. Sen pehmeät höyhenet olivat pörröllään, ja sen suuret silmät tarkkailivat hiljaista yötä. Mutta nyt oli tullut aika levätä.

Pieni pöllö haukotteli. Se avasi nokkansa hyyyyvin suureksi ja sulki sen taas. Sen siivet painuivat tiukasti sen kylkiä vasten, ja se huokaisi hiljaa.

”Yö on pehmeä”, kuiskasi tuuli. ”Uni on turvallinen”, lauloi lehtien lempeä havina.

Pieni pöllö kurkisti vielä kerran alas metsään. Kaikki nukkuivat. Pikkukarhu oli jo käpertynyt pesäänsä. Jänö oli kaivautunut sammalen sekaan. Kettu oli kiertynyt lämpimälle hännälleen keräksi. Kaikki lepäsivät, kaikki uneksivat.

Pöllö räpytti silmiään hitaasti. Yksi räpäytys… vielä toinen… sen silmäluomet tuntuivat raskailta.

”Metsä hengittää, yö kuiskaa”, tuuli humisi.

Pieni pöllö sulki silmänsä. Se painoi päänsä siiven alle ja antoi yön keinuttaa sitä uneen.

Ja siellä, korkealla suuren tammen oksalla, pöllö nukkui turvallisesti, kunnes aamu taas koittaisi.

Hyvää yötä, pieni pöllö. Hyvää yötä, pieni unelija.