Siilin Pehmeä Unikolo

Pienen metsän reunalla, suuren tammen juurella, asui suloinen pieni siili nimeltä Sulo. Sulo oli touhunnut koko päivän, kieriskellyt lehtikasassa, kipitellyt lämpimällä sammalella ja nuuhkinut syksyn tuoksuja iloisesti. Mutta nyt alkoi tulla ilta, ja ilta toi mukanaan unisen haukotuksen.

Sulo tassutteli omaan pieneen pesäänsä, pehmeään ja lämpimään koloon, johon hän oli kerännyt pehmoisia lehtiä ja sammalmättäitä. Hän kiepautti itsensä mukavasti kerälle ja hengitti syvään. Ulkona tuuli humisi hiljaa, mutta pesän sisällä oli lämmin ja turvallinen.

”Lämmin pesä, pehmeä pesä”, kuiskasi Sulo itselleen. ”Turvallinen, unenpesä.”

Hän sulki pienet silmänsä ja kuunteli metsän hiljaisia ääniä. Lehdet kahisivat vienosti, joku pieni lintu kujersi unilauluaan, ja kaukana jänönen tassutteli ääneti kohti omaa petiään. Kaikki metsän eläimet asettuivat levolle, aivan kuten Sulokin.

Hän hengitti syvään ja huokaisi pehmeästi.

”Lämmin uni, pehmeä uni”, hän mutisi hiljaa. ”Turvallinen, unenuni.”

Yksi pieni hengähdys.
Yksi lämmin huokaus.
Yksi viimeinen haukotus.

Ja pian Sulo oli jo sikeässä unessa, kääriytyneenä omaan pehmoiseen unikoloonsa. Ja siellä, metsän suojassa, hän nukkui turvallisesti koko pitkän, levollisen yön.

Hyvää yötä, pieni siili. Hyvää yötä, pikkuinen. 💛